maanantai 22. huhtikuuta 2013

Elämisen sietämätön välinpitämättömyys

Kaupan kassajonossa pisti silmään erään lehden otsikko: " Välinpitämättömyys, uusi kuolemansynti".
Mietin että niinhän se tosiaan onkin. Me kuljemme omassa arjessamme, avaamatta silmiämme , kuuntelematta, puhumalla aidosti kunnolla kanssaihmisillemme. Emme kohtaa toisiamme enää. Ihmisen avuntarpeet jäävät huomioimatta, kun ryvemme vain omissa murheissamme.
Tähän olen havahtunut useasti. Kuulin bussissa kun kaksi naista keskusteli kuinka olivat nähneet erästä vanhaa miestä hakattavan, nuorisojoukon potkivan. Kukaan ei hälyttänyt apua, tai pyytänyt lopettamaan moisen touhun. Naiset vain kommentoivat että onneksi eivät itse menneet puuttumaan asiaan, etteivät olisi sekaantuneet mihinkään hankalaan.. Eivät edes kommentoineet että mitenkäs miesparan kävi tms.! Anteeksi vaan Rouvat, en ymmärrä tuollaista, ettei edes voi soittaa hätänumeroon vähän kauempaa ja hakea apua  maahan lyödylle. Mietin että kuinkahan hyvin Rouvat mahtaa yönsä nukkua?

Kyllä meidän kanssaihmisten pitää huomata, havaita toisen hätä ja pyrkiä auttamaan omien kykyjensä/rajojensa mukaan. Itse en voi jättää ketään "tuleen makaamaan", vaan autan minkä pystyn.
Lapsenikin olen siihen kasvattanut, ketään ei jätetä yksin, eikä hätään. Tätä asennetta heihin vähän anarkistisestikin olen pyrkinyt jakamaan. Minua auttaa itseänikin omissa asioissani, kun autan toista ihmistä.

Nykypäivän ihmisellä on monenlaista hätää, tai ihan konkreettista avun tarvetta.  Usein riittää pelkkä kuunteleminen. Tässä on minun lahjani. Siksi varmaan tähän ammattiinkin oli helppo ryhtyä. Auttaa voi ihan pienelläkin, kysyä kuinka toinen voi, asettua toisen asemaan ja miettiä miltä hänestä tuntuu sekä ihan konkreettisesti esim. vapaaehtoistyö tai muuttoapu tms.  

Muuttoapu on aina vähän kyseenalainen juttu. Kun ilmoitat muutosta, kaikki ovat halukkaita lupautumaan avuksesi, kun itse muuttohetki koittaa jäljellä on usein vain pari kolme auttajaa. Ihmiset eivät enää sitoudu lupauksiinsa.
Isoäidiltäni muutama oppi on jäänyt hyvin mieleen. -Älä koskaan sano, mitä et tarkoita, älä sano mitään, jos ei ole sanottavaa. Hiljaisuus on hyvästä. Hän silti oli läsnä ja auttoi kanssaihmisiään minkä voi, osoitti tekemällään välittävänsä.





Empatia on perheessäni tärkeää, itse olen liiankin empaattinen. Yritän löytää kultaisen keskitien lasteni suhteen. Heidän on kuitenkin etsittävä se oma polkunsa kuljettavaksi, ja minä voin vain luottaa että osaavat valita oikein, kuten heidän elämälleen on tarkoituksensa. 
Lapsille empatia ja auttaminen on luontaista - onneksi. Valitettavasti usein vanhempien asenne siirtyy lapsiin ja auttaminen ja toisesta välittäminen jää. 

Itse olen varmaan selkäytimessäni sitoutunut auttamaan. Pienenä vein kotiini pari alkoholilla hyvin marinoitunutta ukkoa, syötin heille äidin tekemän makaroonilaatikon ja pistin ukkelit pihalle. Äiti ei ollut ihan tyytyväinen  valintaani, mutta he saivat syödäkseen ja minulle tuli hyvä mieli. Vein hylättyjä eläimiä kotiin, ja ruokin ja yritin pitää niitä hengissä.. Vieläkin noukin apua tarvitsevan eläimen hoiviini ja jos en itse pysty auttamaan hankin tarvittavan avun muualta. Ihanne yhteiskuntani olisi sellainen jossa ei kukaan kärsisi mistään. Tiedän olevan idealisti ja naivi tämän suhteen, mutta uskon, että pienilläkin teoilla ON vaikutusta. Nimimerkki : Autellaan toisiamme.





Kolmen Apinan leikki

On paha olla,
jos leikkisi kolmea apinaa?
Yksi sulkee korvat, toinen silmät,
kolmas suun, ettei kuule, näe tai huuda
tuskaansa, joka on päivä päivän jälkeen
repivämpää, haavoittavampaa ja sattuvampaa.
Väkivalta joka päivä näkyvillä,
ja huomaan että kovin moni jaksaa leikkiä
sitä kolmea apinaa.
Eikä kukaan auta tuskaista.


Tässä eräs vanha runoni samaisesta aiheesta. 





4 kommenttia:

  1. Hyvä runo.
    Ihmiset ovat nykyään niin keskittyneitä itseensä, omaan oloonsa, etteivät huomaa eivätkä välitäkään muista.

    Muistan erään fb keskustelun, jossa kerroin profiilissani miten poikani kavereineen löysi kauppakeskuksen vessasta narkkarin tiedottomassa tilassa, verinen piikki käsivarressa ja miten kerroin poikani soittaneen ambulanssin ja lähteneen kavereineen hakemaan vartijoita. Sain kovan ryöpytyksen ja syyttelyt siitä, ettei poikani ollut mennyt tarkistamaan narkin tilaa. Minä taas äitinä olin tyytyväinen poikien toimintaan, soittivat heti ambulanssin, samantien, siellä vessassa ja hakivat vartijat paikalle. Olin tyytyväinen, etti poikani ollut mennyt koskemaan, koska siinä oli verta ja oksennusta ja sitähän ei tiedä mitä olisi voionut tarttua. Sain syyttelyä paljon koska ajattelin noin. Mielestäni pojat toimivat kuitenkin parhaalla katsomallaan tavalla ja olin hyvin ylpeä.

    Auttaa voi monella eri tavalla kuten sanoit. Vaikka vaan hymyllä vastaantulevalle, se saattaa olla ainoa hymy minkä se ihminen sinä päivänä saa.

    VastaaPoista
  2. Nimenomaan omalla parhaalla tavallaan auttaa, se on parasta. Suomalaisille hymyileminen tuntemattomille voi olla sitä mukavuusrajojen testaamista, mutta se tekee itselleenkin hyvän olon. Hymy lisää hymyä. Muistan kuopukseni joskus näin sanoneen kun ihmettelin miksi on koko ajan suu virneessä.

    VastaaPoista
  3. Tuo on niin totta, että itsekkyys on lisääntynyt ihmisissä, ei nähdä kuin oma napa. Minulla on iäkkäät vanhemmat, joita käydään auttamassa ja tervehtimässä, jo siinä huomaa miten he ilahtuvat siitä, kun heillä käydään kylässä, ei tarvitse edes kauan olla siellä, pääasia, että käydään.Hymyhän on ilmaista, se ei maksa mitään, mutta antaa paljon:)

    VastaaPoista
  4. Saara, juuri noin, pienikin apu varsinkin vanhemmille ihmislle on usein se päivän kohokohta.

    VastaaPoista